Oh my, oh my. Minäkin, sosiaalisesti invalidisoitunut ja muuten vain hankala ihmeotukka olen tullut tähän pisteeseen jossa elämän likaiset yksityiskohdat oksennetaan julkisuuteen. Miten hurmaavaa!

Nykyään jaksan vain vaivoin käydä töissä ja tavata ystäviäni silloin tällöin. Ei ole hyväksyttävää olla näin pitkiä aikoja yksikseen, ympäristön paine on valtava. Yritän antaa kaikille sen kuvan, että elämäni olisi juuri sopivan sosiaalista ja vaihtelevaa. Saatan keksiä olemattomia kiireitä ja menoja vakuuttaakseni jopa lähimmät ystäväni. Makaan sängyssä ja kuuntelen vinksahtanutta musiikkia. Välillä nousen katsomaan itseäni peilistä. Pöyhin takkuista tukkaani. Olen kai ihan ok:n näköinen. Ei, no oikeastaan olen niin ruma ettei pitäisi edes elää.Eipä kai täsää..